Matka psyykkisesti sairaan lapsen äitinä

Omaisen tarina

19-vuotiaana sain esikoiseni, täydellisen mustatukkaisen poikavauvan. Pojan isän kanssa tiemme erosivat pian pojan syntymän jälkeen, mutta uskoin pärjääväni lapseni kanssa hienosti kaksin.

Pojan oppiessa kävelemään huomasin hänen olevan todella vilkas. Toistoista huolimatta siirtymätilanteet oli vaikeita ja raivarit rajuja. Jouduin usein pitämään poikaa väkisin aloillaan, ettei hän satuta itseään.

Päiväkodin alkaessa aloin saada viestejä hoitajien huolesta. Poika ei tottele, ei keskity, ei leiki, ei piirrä ja koppasee kaveria herkästi. Jatkuva negatiivinen palaute oli raskasta ja mietin usein, onko lapsessani mitään hyvää. Olihan hänessä, mutta se hautautui raskaan rytmitetyn arjen taakse.

Kävimme perheneuvolassa siitä asti kun poika oli 3-vuotias. Työntekijät ajattelivat, ettei nuori yksinhuoltaja jaksa asettaa selkeitä rajoja. Pojan ajateltiin olevan ikäistään etevämpi ja kaipaavan mielekästä tekemistä.

5-vuotisneuvolassa lääkäri kuunteli huoleni, ja saimme lähetteen neuropsykiatriselle Tays:iin. Ensikäynnillä lapselle asetettin ADHD-diagnoosi. Lähdimme lääkeresepti kourassa kotiin ja minua mietitytti, onko lääkkeiden käyttö turvallista alle seitsemänvuotiaalle. Lääkkeiden ja vanhemmuuden ohjauksen ansiosta elämä helpottui.

Tapasin aviomieheni ja arjen jakaminen helpotti omaa jaksamistani.

 

Poika aloitti koulun pienluokassa, koska sosiaaliset kanssakäymiset olivat todella hankalia. Poika toimi ensin ja ajatteli vasta sitten.

Kolmas luokka alkoikin sitten lähikoulussa 30 oppilaan ryhmässä, koska erityisluokille pääsevät vain pidennetyn oppivelvollisuuden piirissä olevat oppilaat. Koulu alkoi hyvin. Lapseni otti mallia toisista oppilaista ja halusi pärjätä hyvin. Keskittyminen oli kuitenkin edelleen hankalaa, joten ADHD-lääke vaihdettiin pitkävaikutteiseen. Lääkkeen vaste näkyi hyvin ja ajattelin, että elämä alkaa normalisoitua.

Loppuvuodesta poikani alkoi vetäytyä. Mikään ei huvittanut. Koulusta tuli negatiivista palautetta. Koulumenestys laski hurjasti ja motivaatio oli kateissa. Kevään koittaessa apeus kääntyi päälaelleen. Vauhti on kiihtynyt joka kevät, mutta tämä oli erilaista. 10-vuotiaan teot menivät jopa laittomuuksien puolelle. Poika koki olevansa kaikkivoipa ja kuolematon. Yöt menivät valvoessa sekä äidillä että pojalla. Sain piilottaa keittiöveitset ja työkalut, koska hulluja päähänpistoja riitti ja poika oli arvaamaton etenkin itseään kohtaan.

Koko perhe kärsi pojan oireilusta ja samaan aikaan perheen nuorin lapsi valvoi yönsä pahojen allergioiden ja refluksitaudin vuoksi. Suoritin arkea, itkin yöt, enkä ollut kolmelle pojalleni läsnä paitsi fyysisesti.

Sain perheneuvolassa sanottua etten enää jaksa, kohta lähtee joltain henki. Saimme lähetteen Tays:n psykalle mutta osastojakso meni kahdeksan kuukauden päähän.

 

Kahdeksan viikkoa osastolla tutkittiin. Lapsi oli vain viikonloput kotona. Lääkkeet ajettiin alas ja ADHD-lääkkeen lopettamisen myötä pojan vointi parani selkeästi.

Osastolla meillä oli aivan ihana lääkäri ja henkilökunta kaikkinensa, mutta silti koin jääväni vailla tukea ja tietoa. Koin valtavaa syyllisyyttä ja olin kuitenkin samaan aikaan helpottunut. Arki kotona oli ihanaa kahden terveen lapsen kanssa.

Osastojakson päätyttyä 10-vuotiaalla pojallani todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Parantumattoman sairauden hyväksyminen oli hankalaa. Itkin yöt ja ostelin pojalle kaikkea tarpeetonta, jotta hän kokisi olonsa tärkeäksi. Äiti ei hylkää. Unohdin itseni ja suoritin arkea.

 

Kulunut vuosi on ollut äärimmäisen raskas perheellemme. Tarvittiin pojan kuukauden osastojakso, hetkellinen asumusero ja lisätyt sosiaalihuollon tuet, mutta siltikään muutosta parempaan ei näy. Poika karkailee, varastaa, leikkii tulella ja menee luvattomiin/vaarallisiin paikkoihin. Olen hyväksynyt sen, että pojan sijoitus on vaihtoehto, johon alamme pian kallistua. Uskon, ettei aina paras paikka ole kotona, jos turvallista oloa ei pystytä takaamaan.

Teen töitä sen eteen, etten katkeroidu tai syytä itseäni pojan sairastumisesta. Otan omaa aikaa hevosharrastuksen parissa ja yritän pitää itsestäni huolta. Finfamin tarinaryhmässä huomasin, etten ole ainoa jota mielen sairaudet koskettavat. Vertaistuki ja -ymmärrys antavat voimia kohdata vaikeudet. Päivittäin muistutan itseäni siitä, että tulevaisuuden vatvominen on turhaa. Vain sillä, mitä on nyt, on väliä.

Omaisten tarinat

Lisää tarinoita löydät Omaisten tarinat -sivulta.

Pin It on Pinterest