Kuun alussa oli pyhäinpäivä. Tällöin muistelimme edesmenneitä rakkaitamme. Veimme haudoille kynttilöitä, ikävöimme ja tunsimme myös kiitollisuutta yhteisistä ajoistamme. Muistot lämmittivät. Tässä marraskuussa oma mieleni palaa kuuden vuoden taakse, syksyyn, jolloin hyvästelin rakkaan ystäväni.
Pidän kiinni kädestä, jonka iho on viileä ja läpikuultava. Sitä voi liikutella. Keskellä kämmenselkää on kanyyli. Silitän, silitän, silitän. Kyynel tuntuu silmäkulmassa. Olen tervehtimässä rakasta ystävääni, lähes yhdeksänkymmentävuotiasta naapuria, jonka elämän lanka on hiipumassa. Älä lähde vielä, hän pyytää. Ja niin pyydän minäkin. Älä lähde vielä!
Olemme kokeneet yhdessä tärkeän ajan. Hän on ollut vahvana hetkissä, jolloin minä olen ollut nuori ja tietämätön. Hän on kysynyt suoria kysymyksiä. Saanut minut hiljalleen avautumaan. Olemme keittäneet kahvit keltaisessa pienessä tuvassa, puuhellan lämmössä. Itkeneet ja nauraneet.
Hän on ollut minulle tavallisen elämän esimerkki, pitänyt hyvät suhteet läheisiin, tyytynyt pieneen ja ollut sinnikäs. Tämän lisäksi hän on kylvänyt elämänsä ajan hauskoja kertomuksia, jotka ovat tosia niiden uskomattomista kiemuroista huolimatta.
Minä lähden sitten, kun minun aikani on valmis, näin hän on usein sanonut. Sanonut elämänsä olleen juuri sopiva yhdeksi elämäksi. Riittävästi myötä- ja vastamäkeä. Sopivasti läheisiä, terveyttä ja tapahtumia. Iltaisin hän on asettunut aikaisin levolle, miettinyt elämää ja rakkaitaan.
Syksyn aikana olen käynyt hänen luonaan sairaalassa muutamia kertoja, sillä kouluni on sairaalan vieressä – aivan kuin vanhempieni ja hänen kotinsa maaseudulla. Naapuruutemme jatkuu loppuun saakka. Nyt olen tullut sairaalalle omilla asioillani ja sitten muistanut, että vielä olisi mahdollista tavata hänet.
Kerron oman lääkärini hyvät uutiset. Käsi vapisee kädessäni onnesta. Se jää viimeiseksi kohtaamiseksemme. Varovasti tämän aavistaen, pidän kiinni kädestä ja lasken poskeni hänen viileää poskea vasten: sinun ei tarvitse huolehtia mistään, pikku leppäkerttu, kuiskaan.
Joulukuun keskellä herään eräänä aamuna aikaisin ja tunnen, kuin valo täyttäisi pimeän huoneen. Uni ei pysy silmässä ja mieleni tekee sytyttää kynttilät. Muutaman tunnin päästä saan puhelun, ystäväni elämänlanka on katkennut varhain aamulla.
Vuodenvaihteessa juhlitaan, ensin joulu, sitten minun valmistumiseni, sitten hänen muistotilaisuutensa. Hänen ei tarvinnut enää kohdata joulua yksin. Kuulen juhlassa, kuinka hän saattohoidossa ollessaan oli kiittänyt ystävyyttämme.
Kevään koittaessa käyn ulkomailla ja muistan hänet merituulen tuivertaessa hiuksissani. Kotiin palattuani hänen mökkinsä piha hehkuu valkoisena toukokuun kukista. Yhtä aikaa ovat puhjenneet kielot, tuomet ja omenapuut.
Poimin muutaman kukan pihalta ja laitan ne esille, maljaan. Lupaan sisimmässäni, että samoin teen sisäisille voimavaroille, joita ystävyytemme minussa avasi. Pidän kotini oven ja oman mieleni avoimena kaikenlaisille ihmisille. Viimeisinä elinvuosinaan hän oli iloinnut siitä, että minä opiskelin hoitajaksi.
Kuin pilkkeenä silmäkulmaan, muistutuksena hänen huumorintajustaan, äitienpäivänä löydämme hänen rollaattorinsa yhteisen kellarimme oven raosta. Tapaus osoittautuu pikkupoikien jekuksi. Alkaa naurattaa, kun mietin, kuinka hän olisi suhtautunut kolttoseen. Hän olisi ehkä torunut poikia, mutta nauranut sitten vedet silmissään poikien kekseliäisyydelle monet kerrat. Juttu olisi todennäköisesti vieläpä muuttunut matkalla ja saanut hieman lisää koomisia yksityiskohtia.
Vaikka ikävä on joskus suuri, ja toivoisin että hän olisi vielä täällä – hän elää kuitenkin voimakkaasti läheisten ja ystävien sydämissä. Ajoittain törmään sattumalta ihmisiin, joihin tutustuin hänen kauttaan, hymy syttyy kasvoille ja vilkutamme ruuhkaisen kadun yli – näissä hetkissä hän elää muistonsa kautta.
Marjukka Tervo
kokemusasiantuntija