Omaisten tarinat - Silmukka kiristyy - Mielenterveysomaiset Pirkanmaa - FinFami ry

Silmukka kiristyy

Omaisen tarina

Olin yrittänyt kannatella vaimoani jo pitkään. Hyvät ja huonot hetket vaihtuivat aaltoillen, vieden huomaamatta enemmän ja enemmän mukanaan. Näin jälkikäteen ymmärrän, että annoin itseni vajota liian syvälle sairauden määräämiin sääntöihin.

Hyvinä hetkinä kaikki sujui. Vaimoni hoiti lapsemme hyvin. Hän ulkoili ja teki asioita heidän kanssaan. Päivärytmi oli säännöllinen ja lapset puhtaita ja hyvin puettuja. Taustalla otin koko ajan suurimman vastuun yöllisistä valvomisista ja lasten hoidosta, jotta hän jaksaisi olla hyvä lapsille seuraavana päivänä.

Huonoina hetkinä vakuuttelin pikkutunneille asti vaimoani siitä, että me emme ole kakkosluokan kansalaisia, ja meidän ei olisi parempi kaikkien kuolla. Meidän ei tule katkaista välejä kaikkiin muihin ihmisiin vain, koska kuvittelet heidän ajattelevan meistä pahasti. Eikä kaikkien lastemme tulevaisuus ole jo pilalla, koska emme asu omakotitalossa.

Aina oli jokin asia, minkä muuttuminen korjaisi kaiken. Sitten kun se tai se muuttuu, sitten hän olisi onnellinen. Minä halusin uskoa sen. Oli liian paljon hävittävää.

 

Kolmannen lapsen hankkiminen oli viimeinen asia, jonka piti poistaa se mystinen este onnellisuuden tieltä. Tilanne kuitenkin paheni merkittävästi raskauden aikana. Vaimoni uskoi lääkäreiden vakuutteluista huolimatta, että lapsi on pahasti sairas tai vammainen. Hän haki lupaa raskaudenkeskeytykseen sitä saamatta, ja uhkasi lopettaa raskauden itse. Hän uhkasi antaa lapsen pois, jos se koskaan syntyisi. Töihin lähtiessä oli aina arvoitus, mikä illalla kotona odottaa.

Lapsi kuitenkin syntyi terveenä syksyllä 2015, ja joitain viikkoja meni taas hyvin. Huonot hetket kuitenkin tulivat eteen yhä tiheämmin, kunnes jouluaattona vaimoni lähti kotoa vaikean tilanteen jälkeen. Hän oli mennyt terveyskeskukseen, missä oli kertonut pohtineensa, ajaako rekan alle vai tuleeko tänne. Silloin hän sai ensimmäisen M1-lähetteen.

Silloin tajusin että tämä laiva niin sanotusti uppoaa. Kyse oli enää siitä, miten tästä pelastaudutaan.

 

Sairaalasta kotiuduttuaan vaimoni oli taas muutaman päivän täysin sairaudentunnoton. Omasta mielestään hän ei tarvinnut minkäänlaista lääkitystä. Huonot hetket tulivat aaltoina yhä tiheämmin, eivätkä hyvät hetket eivät olleet enää yhtä hyviä.

Alkukeväästä ensimmäinen palaveri lastensuojelun kanssa päättyi siihen, että minä ja sosiaalityöntekijä seurasimme vauvan kanssa karkuun lähtenyttä vaimoani. Poliisit oli soitettu paikalle, koska vaimoni oli riehaantunut perusturvakeskuksessa.

Tämän jälkeen emme asuneet enää yhdessä.

Omaisten tarinat

Lisää tarinoita löydät Omaisten tarinat -sivulta.

Pin It on Pinterest