Ikävä veljeä sairauden takana

Omaisen tarina

Muutama vuosi sitten minulla heräsi huoli pikkuveljestäni. Hän kävi koulua, mutta kotona hänen oli hyvin vaikea olla. Kohtelu isän puolelta oli asiatonta. Henkistä väkivaltaa ja alistamista. Ulkoisesti perheessämme oli kaikki hyvin, mutta henkinen ilmapiiri ei ollut terve.

Veli jätti koulun kesken ja eristäytyi omaan maailmaansa. Päihteiden väärinkäyttöä ei ollut, mutta hän tuntui olevan hukassa elämänsä kanssa. Ajattelin, että hän on masentunut ja ahdistunut. En kuitenkaan saanut häntä hoidon piiriin.

Viime vuonna veljeni sai yllättäen psykoottisen kohtauksen. Kun psykoosi iski, hänet oli pakko toimittaa ambulanssilla sairaalaan. Se oli sekavaa aikaa. Emme tienneet yhtään, mistä on kyse, eikä kukaan voinut meitä auttaa. Yritin kysellä hoitajilta, mitä me voisimme tehdä, mutta en saanut suoria vastauksia kysymyksiini.

Tarkkailujakson jälkeen veljeni pääsi kotiin. En tiedä, onko hän ollut sen jälkeen hoidossa, enkä tiedä, syökö hän lääkkeitä. Hän ei halua kertoa omista asioistaan. Yhteytemme tuntuu katkenneen.

 

Näemme toisiamme pari kertaa viikossa. Kun tapaamme, juomme useimmiten kahvia ja vain vietämme aikaa telkkaria katsoen. Jos yritän kysyä, mitä kuuluu, hän ei vastaa tai halua kertoa omista asioistaan. Jos yritän halata häntä, hän ei halaa takaisin. Kun käymme yhdessä tai porukalla syömässä, hän istuu usein hiljaa eikä puhu. Keskustelu on välillä hyvin yksipuolista, sillä hän ei halua kertoa asioistaan. Hän vaikenee ja sulkeutuu. Suhde vanhempiin on nykyään huono, eikä heillä ole keskusteluyhteyttä.

Jos vertaa tavalliseen parikymppiseen nuoreen, veljeni kohdalla normaali sosiaalinen kanssakäyminen on täysin erilaista. Ainakin minua kohtaan.

Muistan, kun veljeni oli varhaisteini-ikäinen. Hän hakeutui usein seuraani juttelemaan ja oleilemaan. Meillä oli tällöin parempi sisarussuhde. Veli oli aurinkoinen ja suloinen lapsi, sekä hieman ujo pinnan alla. Näen hänessä edelleen noita samoja piirteitä. Elämänilo vain on kadonnut. Tunnen kuitenkin iloa ja helpotusta, kun näen hänen joskus nauravan.

 

Ikävöin veljeäni. Ikävöin mennyttä aikaa ja sisarussuhdettamme. Ikävöin sitä, kun pystyimme istumaan yhdessä alas ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Enää emme voi tehdä niin, ainakaan samalla tavoin.

Mietin usein, missä kaikki meni pieleen. Olen puhunut äitimme kanssa monta kertaa, että voi, kunpa pääsisi lapsuuteen takaisin. Tekisin asioita toisin ja ottaisin veljeni paremmin huomioon.

Ikävää on vaikea määritellä. Siihen sisältyy monia erilaisia tunteita. Ikävä on pettymystä, surua ja menettämisen tunnetta. Ei voi olla varma, saako entisen kaltaista suhdetta enää takaisin. Jonkinlaista toivottomuuttakin ikävään kuuluu. Et pysty itse muuttamaan nykytilannetta etkä menneisyyttä.

Välillä on huonoja päiviä, ja ikävä ottaa enemmän valtaa. Silloin mietin, että helvetti, onko kaikki jo menetetty. Mitä jos asiat tästä vielä huononevat?

 

En voi saada veljeäni takaisin täysin sellaisena, millainen hän oli aiemmin. Olen yrittänyt tulla sinuiksi tilanteen kanssa. Yritän olla haikailematta menneisyyteen. Minun on pakko muuttaa omaa suhtautumistani ja olla läsnä veljelleni sellaisena kuin hän nyt on, ja sellaisena kuin minä olen nyt. Koska olemmehan me kaikki muuttuneet.

Ajattelen, että ikävästä pitäisi pystyä päästämään irti. Se olisi minulle tärkeää. Vain sillä tavalla voin mennä eteenpäin.

Toivoisin, että veljeni alkaisi nähdä elämässään enemmän valoa, ja hänen elämänsä saisi uuden suunnan. Tiedän, että siellä sisällä on edelleen se sama ihminen. Tällä hetkellä tiellä vain on erilaisia lukkoja ja esteitä.

Toivoisin, että jonain päivänä pystyisimme taas keskustelemaan.

Omaisten tarinat

Lisää tarinoita löydät Omaisten tarinat -sivulta.

Pin It on Pinterest