Yksi Pirkanmaan FinFamin kouluttamista kokemusasiantuntijoista on transnaisen äiti. Tämä tarina tuo hienosti esille, kuinka vaikeiden asioiden ja tunteiden äärellä läheiset elävät ja millainen merkitys vertaistuella voisi olla.
Transihmisen elämä yhteiskunnassamme ei ole helppoa. Tuntemukset omasta kehosta, yhteiskuntamme rakenteet ja ihmisten suhtautuminen kuormittavat henkisesti ja johtavat hyvin usein myös mielenterveyden haasteisiin. Tämä ei ole läheisillekään helppoa ja myös läheiset hyötyisivät tuesta.
Yksi Pirkanmaan FinFamin toimintamuodoista on läheisille tarkoitetut vertaistapaamiset. Se on mahdollisuus keskustella samankaltaisessa elämäntilanteessa eläneen kanssa ja kysyä niitäkin kysymyksiä, joita ei ole välttämättä uskaltanut aiemmin ääneen sanoa. Vertaiskeskustelu auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja antaa tunteen, että ei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
Lue lisää maksuttomasta keskustelutuesta: https://www.finfamipirkanmaa.fi/tuki-ja-neuvonta/
Lue tarina: Transnaisen äiti
Olen Irma ja olen ollut nyt 8 vuotta transnaisen äiti. Alussa kaikki oli hämmentävää, pelottavaa sekä osin epäuskottavaa. Kun lapsemme kertoi meille olevansa transnainen oli hän jo silloisen transpolin asiakas ja hänellä oli jonkinlainen hoitopolku olemassa.
Ensi järkytyksen jälkeen aloin miettimään asiaa lapsemme kannalta. Hänen tulevaisuutensa aikuisena naisena sitten joskus hoitojen edetessä. Entä vuosia kestävän välitilan aikana? Hoidot tulevat muuttamaan fyysisiä ominaisuuksia, joten kuuluuko hän esim. uimahallissa kummalle puolelle? Miten lapsemme otetaan naisena vastaan ystäväpiirissä? Entä kuinka jatko-opiskelu ja työyhteisöön sopeutuminen? Entä perheemme muut lapset? Miten käy sisarussuhteiden? Entä oma parisuhteeni? Kuinka puolisoni jaksaa? Mistä löytäisin tukea lapselleni? Entä vertaistukea ja neuvoja puolisolleni ja itselleni? Tai kuuntelijaa niin kaikista huonoimpina päivinä kuin aurinkoisimpina hetkinä?
Minun tapani käsitellä asioita on hyvinkin toiminnallinen ja rationaalinen. Ensimmäiseksi autoin lastamme saamaan oman opiskelija-asunnon. Hän oli asunut jonkin aikaa tytön kanssa eikä tämä halunnut jatkaa suhdetta transihmisen kanssa. Itse tein töitä kahdessa työpaikassa ja työtunteja kertyi 50 lähes joka viikko.
Näin sain purettua omaa epävarmuuttani transnaisen äitinä työntekoon lähihoitajana. Mutta olisi voinut olla toisinkin ja olisin sairastunut psyykkisesti tai aloittanut alkoholin liikakäytön.
Työterveyden apua olisin itse kaivannut tässä kohtaa. Olin väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti. Mutta puhuminen jonkun ulkopuolisen kanssa olisi selkeyttänyt ajatuksia. Olisi voinut kyseenalaistaa turvallisesti pohtien omia välillä synkkiäkin ajatuksia omasta, puolisoni ja koko perheeni tulevaisuudesta koska välillä päivät olivat yhtä rämpimistä upottavalla suolla.
Puolisoni kanssa pohdimme paljon transihmisen elämää. Välillä itkimme yhdessä koska olisimme toivoneet lapsellemme helpompaa elämää. Välillä kannattelimme toisiamme. Kerroimme molemmat työpaikoillamme asiasta rehellisesti. Monet ihmettelivät suoruuttamme sanoen, ettei itse olisi moiseen kyennyt. Meille kertominen asiasta oli luonnollista puolen vuoden jälkeen. Alussa asia ahdisti ja häiritsi nukkumistakin. Ei siksi, ettemme olisi lastamme hyväksyneet erilaisena vaan se että tulevaisuus pelotti. Mutta olisi voinut käydä toisinkin. Olisimme voineet ajautua erilleen ja päätyä avioeroon.
Muut lapsemme suhtautuivat asiallisesti. Lapsemme kertoi kahdelle lähimmälle sisarukselleen asian itse. Muille hän pyysi minua kertomaan. Kaikki soittivat samana tai seuraavana päivänä translapsellemme ja kertoivat hänelle asian olevan heille ok ja yhteydenpito jatkuu entisellään. Oma äitini suhtautui itselleni yllättävän tyynesti. Toki vastusti genitaalialueen leikkausta. Mutta olisi voinut olla toisin. Sisarukset olisivat hyljeksineet translastamme tai meitä.
Lapsemme ystäväpiiri käyttäytyi ilkeästi sekä somessa että paikalla ollessa. Kirjoittelu ja nimittely oli ala-arvoista. Yhteydet katkesivat kokonaan lapsuuden ja nuoruuden ystäviin. Muutamaan kertaan lastamme yritettiin porukalla pahoinpidelläkin. Tässä kohtaa sekä lapsemme että omat mielemme olivat kovilla.
Asuimme pienellä paikkakunnalla, joten puskaradio kertoi nopeasti lapsemme transsukupuolisuudesta. Asia sai kummallisiakin piirteitä kuten osa ns. ystävistämme alkoivat välttelemään meitä puolisoni kanssa. Hädin tuskin tervehtivät kyläkaupassa, mieluummin kiertelivät hyllyjen välissä karkuun. Nyt se hymyilyttää mutta silloin olimme yksin.
Lapsemme hoito jäi lepäämään kahdeksi vuodeksi hänen nuoruutensa vuoksi. Hoitava taho halusi olla varma, ettei hänellä ole vain viivästynyt sukupuoli-identiteetin kehitys. Tämä jakso kävi lapsellemme psyykkisesti niin raskaaksi, että hänellä oli kaksi lyhyttä jaksoa psykiatrisessa osastohoidossa. Lääkäriin hänet toimitti opiskelupaikkakunnaltaan hänen ystävänsä itsetuhoisuuden vuoksi. Äitinä ja isänä oli tiukka paikka katsoa vierestä lapsensa kipuilua
Kahden vuoden jälkeen tutkimukset hänen transsukupuolisuudesta jatkuivat, tai oikeastaan alkoivat alusta. Tutkimusjakson päätteeksi hän sai diagnoosin ja varsinainen hoito sukupuolen korjaukseen alkoi. Lapsemme muutti pääkaupunki seudulle ja hoito siirtyi Tays:sta Hus:n. Korjausprosessin piti kestää pari vuotta ennen genitaalialueen leikkausta. Mutta sitten tuli Korona-aika ja hoito venyi taas, kun kaikki leikkaushoidot siirrettiin tulevaisuuteen. Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle sai harvakseen aikoja eikä tukea ollut muualta saatavilla. Epäusko ja epäreilu tilanne lapsemme kannalta tuntui pahalta koska ei voinut tehdä mitään edistääkseen asiaa. Pystyi vain tsemppaamaan lastaan ja odottelemaan rinnalla tautitilanteen helpottumista.
Kun Korona-aika meni ohi ja sairaalat toimivat normaalisti lapsemme hoito jatkui aktiivisesti. Ensimmäinen genitaalialueen leikkausaika oli marraskuussa 2022 mutta anestesialääkäri perui sen samana päivänä, kun leikkauksen piti olla. Lapsemme oli jo saanut esilääkityksen mutta edellisellä viikolla sairastettu flunssa aiheutti peruutuksen. Lapsemme soitti itkuisena sairaalasta, ettei hän enää jaksa. Nukutuksen ja pitkän leikkauksen vuoksi oli hormonit vähennetty vähitellen kokonaan loppuun ja hänelle tuli vaihdevuosi oireita. Hormonilääkitys aloitettiin uudelleen ja hän sai mukaansa uuden leikkausajan kahden kuukauden päähän. Olo oli todella epätodellinen, eihän näin voi käydä.
Tammikuussa 2023 lapsemme oli kolme viikkoa ennen leikkausta erityksissä kotonaan, jotta ei saisi mitään tartuntaa. Leikkaus onnistui ja herättyään nukutuksesta hän soitti ja kertoi ”Äiti, olen niin onnellinen naisena”. Itkuhan siinä tuli äidille.
Toipumisaika kaikkine hoitoineen sujui hyvin. Leikkausalueen parannuttua hän kävi ostamassa kauan haaveilemansa bikinit itselleen. Hormoneja hän syö loppuikänsä ja käy kontrolleissa säännöllisesti.
Olen kasvanut ihmisenä ymmärtämään entistä paremmin erilaisuutta ja itseäni. Vaihdoin työpaikkaa. Suhde puolisoni kanssa on erinomainen. Yhdessä on koettu paljon yli kolme vuosikymmentä sitten perustetun uusperheen kasvamisen myötä. Perheestäni puhuessani kerron meillä olevan yhteensä seitsemän aikuista lasta, joista biologisia lapsia itselläni on kuusi, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Kuopuksemme transsukupuolisuudesta kerron tilanteesta riippuen.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että me transihmisten omaiset tarvitsisimme hoitojen eri vaiheissa tukea, tietoa ja ymmärrystä ammattilaisilta tai vertaistukea samanlaisen tilanteen kokeneelta. Aivan liian moni on yksin uuden, erilaisen ja osin pelottavan elämäntilanteen kanssa. Meidän perhe selvisi kolhuilla mutta on paljon perheitä, joissa tulee avohaavoja ja – murtumia.
Lapsemme on edelleen rakas kuopuksemme mutta ei poikanamme vaan transtyttärenämme ja siskona sisaruksilleen sekä aviopuolisona asuinkumppanilleen. Hän on saanut työpaikan haluamaltaan alalta ja asuu tyytyväisenä pääkaupunkiseudulla. Mutta voisi olla toisinkin. Perheemme jäsenistä voisi kaikki tarvita apua.