Oli kevät, linnut lauloivat ja kukat kukkivat. Istuin puistossa, mutta en kotikaupungissani, vaan Tukholman eteläisessä osassa, Långbron sairaalan puistossa. Olin tullut aamulaivalla Turusta Tukholmaan. Istuin ja itkin. Siskoni kanssa käydyn puhelinkeskustelun takia olin tänne matkustanut. Hän pyysi minulta apua.

Sairaalarakennus oli karu ja betoninen. Menin sisään osastolle, jossa ovet olivat lukitut. Vastaan tuli hirveän suuri, voimakkaan näköinen mies, ja kun olin esittänyt asiani, hän huusi minulle, että ei tänne saa tulla. Onneksi edempänä oli pitkä, valkotakkinen lääkäri, joka sanoi lempeällä äänellä, että päästää minut sisään. Sisareni istui penkillä, nousi ylös ja sanoi, että tulitkin jo. Kyyneleet nousivat silmiin. Läheiseni oli tuotu tähän karuun ja askeettiseen paikkaan, jossa oli muitakin mielensairauksien vuoksi tuotuja.

En tiennyt tuolloin mitään mielisairauksista. Siskolleni oli käsittääkseni annettu jotain lääkettä, vaikka siitä ei sanottu mitään. Sisko pelkäsi ja hän oli kovin surua täynnä.

Vuosi sisareni sairastumisen jälkeen äitini sai aivohalvauksen. Kävin äitini luona joka toinen viikko ja siskoni luona 2–3 viikon välein. Kaikki matkat, puhelinkeskustelut, kirjalliset valitukset, pyynnöt, vaatimukset, rukoilut ja anelut virallisiin toimistoihin ja lääkäreille täytyi maksaa itse. Olin samaan aikaan töissä neljässä ravintolassa.

Tämä oli vain pieni alku omaisen kivikkoiseen, karikkoiseen ja kuoppaiseen tiehen, jonka olen joutunut kulkemaan. Välillä tie on ollut kapea ja välillä olen kulkenut valtatietä. Taisteluja ja tähtihetkiä. Periksi en ole antanut.

Psykiatrista sairautta sairastavien omaisten ryhmään ilmoittauduin Hämeenpuiston toimipisteessä vuonna 1988. Olin nähnyt siitä ilmoituksen Tamperelaisen sivuilla. Menin sinne hakemaan tukea ja apua. Tapasin useita hyvin upeita ihmisiä, jotka jakoivat aidolla tavalla omia inhimillisiä kärsimyksiään.

Kun omaisyhdistys muutti Muotialaan, kokoonnuimme myös Tampereen Yliopistoa vastapäätä olevassa Pienteollisuustalossa. Vertaistukiryhmistä saimme paljon virkistystä ja vertaisen tukea – parasta lääkettä sielun ja mielen tyyneyteen. Uusia kasvoja tuli tuolloin mukaan useita. Yhdistys kasvoi.

Kun Hämeenkadun toimipiste avattiin, se oli jotain uutta ja ihmeellistä. Isot valoisat tilat, henkilökunta paikalla, sihteeri ja omaisneuvontaa. Kävin vuosia päiväryhmässä – kiittäen niin ohjaajia sekä heitä keitä siellä tapasin. Kävimme retkillä ja matkoilla yhdessä, ja virkistyspäiviä oli monina vuosina. Ne olivat ikimuistoisia tilaisuuksia.

Prospect-koulutukseen hain Hollantiin. Olin asunut useita vuosia ulkomailla, Englannissa, Tanskassa, USA:ssa, Kanadassa ja Australiassa, joten päätin hakea mukaan ja pääsin koulutukseen vuonna 2003. Meitä oli Hollannissa 11 eri maasta, ja tämä oli ikimuistoinen koulutustilaisuus.

Vuonna 2006 sain Prospect-ohjaajan todistuksen Hollannissa, 17 muun eurooppalaisen omaisen ja ammattilaisen kanssa. Itku tuli, se tuntui niin valtavalta asialta. Palkinto siitä työstä, jota olin tehnyt sydämellä, sielulla ja mielellä. Tavallisen ihmisen taidoilla. Toimin vuosia ohjaajana sekä kouluttajana Tampereella ja Helsingissä.

Virkistysviikonloput vapaaehtoisille ovat aina olleet yhdistyksen ”palkkaa” ohjaajille, tehtävistä huolehtijoille. Olemme käyneet luomutiloilla, savusaunassa ja monissa eri tilaisuuksissa, hyvää ruokaa ja yhdessäoloa unohtamatta. Olemme saaneet kuulla monia hyvin korkeatasoisia luentoja, joissa ovat esiintyneet valtavan ammattitaidon ja tiedon asiantuntijat, ammattilaiset Klaus Lehtinen, Jaakko Seikkula, Jari-Pekka Klemettilä, Päivi Kiviniemi ja Eila Heikkinen.

Ilman tätä suurta taustatukea en olisi tiennyt tai oppinut mielenterveydestä ja omaisen hyvinvoinnista. Omaisen taistelu oman ja kuntoutujan hyvinvoinnin vuoksi on päättymätön suo, jossa voi kuitenkin saavuttaa maan, joka ei enää vajoa jalkojen alla.

Kiitos Mielenterveysomaiset Pirkanmaa – Finfami ry kaikista näistä vaiherikkaista vuosista ja siitä, että koen saavuttaneeni jotain sellaista, mitä en ilman tätä yhdistystä ja vertaisten tukea olisi mistään saanut. Paljon onnea 30 vuodesta ja kiitos kaikesta yhdessä tekemisestä, mielipiteiden huomioon ottamisesta ja arvostamisesta.

Sydämellinen kiitos.

Marja-Leena Virkki

Omainen, Prospect-ohjaaja, Kouluttaja

Pin It on Pinterest