Tämä tarina tuo esille, millaisia ajatuksia puoliso käy läpi kumppanin sairastuessa: millaista elämä voi olla, mistä hän kokee syyllisyyttä ja millaisia pelkoja hänellä on.
Yksi Pirkanmaan FinFamin toimintamuodoista on läheisille tarkoitetut vertaistapaamiset. Se on mahdollisuus keskustella samankaltaisessa elämäntilanteessa eläneen kanssa ja kysyä niitäkin kysymyksiä, joita ei ole välttämättä uskaltanut aiemmin ääneen sanoa. Vertaiskeskustelu auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja antaa tunteen, että ei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
Lue lisää maksuttomasta keskustelutuesta: https://www.finfamipirkanmaa.fi/tuki-ja-neuvonta/
Lue tarina: Kumppanin sairastuminen
Huomasin ensimmäisiä merkkejä kumppanin sairaudesta suhteen alkuvaiheessa, kun aloimme viettää tiiviimmin aikaa toistemme luona. Vähitellen kiinnitin huomiota tiettyihin toimintatapoihin, jotka eivät tuntuneet minusta normaaleilta. Ajoittain kumppani myös itse mainitsi minulle yksittäisiä asioita, jotka tuntuivat hänestä ahdistavilta. En uskaltanut heti kysellä sen enempää, mutta yksin ollessani googlasin salaa oireita, joita havaitsin. Melko nopeasti minulle muodostui käsitys siitä, mitä oireet voisivat tarkoittaa. Jossakin vaiheessa oireet pahenivat ja kävimme keskustelua hänen voinnistaan. Silloin uskalsin nostaa esiin sen, mitä olin itsekseni pohtinut.
Jälkeenpäin sain tietää, että hänellä oli todellisuudessa ollut oireilua jo kauan ennen suhteemme alkua. Hän vain onnistui piilottelemaan oireitaan suhteen varhaisessa vaiheessa, silloin kun vasta tapailimme hyvin satunnaisesti ja lyhyempiä aikoja.
Oireiden paheneminen alkoi rajoittaa yhteistä arkea ja ne veivät molempien energiaa, sillä kaikkiin perusrutiineihin kului yhtäkkiä huomattavasti enemmän aikaa. Kumppanin alakuloisuus heijastui myös itseeni ja vaikutti negatiivisesti väleihimme. Tuntui, että oma mielialani oli riippuvainen siitä, oliko hänellä menossa hyvä vai huono päivä. Sairaus myös rajoitti muita sosiaalisia suhteitani. Hän saattoi olla huonolla tuulella, jos vietin aikaa muiden läheisteni kanssa, eikä useinkaan itse halunnut lähteä mukaan. Jouduin selittelemään muille kumppanin eristäytymistä, sillä en voinut kertoa sen todellista syytä. Kumppani kielsi puhumasta sairaudesta muille ja stigma oli vahva.
Aloin pohtia eroa siinä vaiheessa, kun parisuhde ei enää tuntunut parisuhteelta. Vastuu kaikista kotitöistä jäi enimmäkseen minulle. Siivoaminen, kaupassa käyminen ja ruuanlaitto tuntuivat kumppanista hyvin raskailta askareilta oireiden takia, ja suurin osa päivästä kului lähinnä hänen omien rutiiniensa suorittamiseen. Kumppanin paha olo purkautui aina minuun, sillä hän ei halunnut kertoa sairaudestaan muille läheisilleen. Läheisyys välillämme loppui, sillä tunnelma oli jatkuvasti kireä. Riitelimme avun hakemisesta ja minua syyllistettiin siitä, etten hyväksynyt toista sellaisena kuin hän oli.
Kumppani näki sairauden oireet vain osana persoonallisuuttaan. Hän ei uskonut, että avun hakeminen muuttaisi tilannetta mihinkään, ja koko prosessi tuntui hänestä aivan liian pitkältä. Nopeita ratkaisuja ei ollut tarjolla, joten kumppanin mielestä oli parempi olla tekemättä mitään. Kumppani sanoi minulle, että tällainen hän nyt vain on, ja minun pitää hyväksyä se. Yritin silti aina uudelleen puhua hänen kanssaan, vaikka en olisi jaksanut enää. Ajattelin, että sairaus ja oireilu on huono syy erota. Eihän sairauden pitäisi olla mikään syy jättää. Olisin hirveä ihminen, jos jättäisin toisen nyt, kun hänellä oli jo muutenkin paha olla. Mistä kumppani sitten saisi tukea eron jälkeen, kun minä olin yksin ollut hänen tukenaan tähän asti?
Pelkäsin, että erosta koituu huonoja seurauksia hänen vointiinsa, joten välttelin asian esille ottamista. Lopulta oli kuitenkin pakko kertoa, että haluan erota. Olin siinä vaiheessa itse jo todella ahdistunut, enkä kyennyt enää pyörittämään omaa arkeani. Koin suurta syyllisyyttä päätöksestäni, sillä pelkäsin että muut tuomitsisivat minut. Omat läheiseni onneksi ymmärsivät valintani, kun kerroin millainen tilanne todellisuudessa oli. Läheiseni näkivät, että oma hyvinvointini kärsi pahasti. Sain kuitenkin osakseni myös ikäviä kommentteja siitä, etten ollut ymmärtänyt kumppanini sairautta. Tajuan sen, ettei sairastumiselle voi mitään, eihän kukaan ei sairastu tahallaan. Mielestäni ymmärsin sairauden hyvin ja yritin auttaa niin paljon kuin kykenin. Ulkopuolisen on kuitenkin vaikea nähdä, miten raskasta arki voi sairastuneen kumppanin kanssa olla. Tukeminen on erityisen hankalaa, jos toinen kieltäytyy avun hakemisesta. Minun voimani loppuivat kesken, enkä jaksanut kannatella häntä yksin.
Myöhemmin olen ollut tyytyväinen päätökseeni erosta. Hain apua itselleni ja pääsin käsittelemään suhteessa olleita tapahtumia sekä eroon ja sen jälkeiseen aikaan liittyviä tunteita. Myöhemmin helpotuin siitä, että hän haki ja myös sai itselleen apua. Se vähensi kokemaani syyllisyyttä siitä, että olin halunnut erota.