Vapaaehtoistoiminnan koordinaattorina ja järjestösihteerinä 17 vuotta työskennellyt Ritva Katajainen korostaa kohtaamisen merkitystä.

Omaistyön konkari. Nainen, joka tekee kolmen ihmisen duunit. Silmäkulmassa pilkettä. Empaattinen. Pirteä. Jämäkkä.

Muun muassa näin on luonnehdittu FinFami Pirkanmaan järjestösihteeri ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Ritva Katajaista, joka on hoitanut tehtäväänsä asiantuntemuksella jo 17 vuoden ajan. Tänä syksynä tutulle työlle on kuitenkin aika sanoa hyvästit Ritvan siirtyessä viettämään eläkepäiviä.

”Viime vuonna eläkkeelle jääminen olisi ollut vielä aivan hirveää, en ollut ollenkaan valmis siihen”, Ritva huomauttaa.

”En tiedä, mitä sen jälkeen on tapahtunut, mutta nyt tuntuu, että hetki on oikea.”

 

Kun Ritva aloitti työt yhdistyksessä vuonna 2001, yhdistyksessä oli neljä työntekijää. Tuolloin roolit olivat vielä jokseenkin epäselvät. Kaikki tekivät kaikkea, kuten niin usein järjestötöissä. Kun Ritva huomasi, että eri työroolien kanssa pelatessa vapaaehtoisista huolehtiminen unohtui, innostui hän ottamaan vastuulleen vapaaehtoistoiminnan koordinoinnin sekä vapaaehtoiskoulutuksen suunnittelun.

”Syy siihen, miksi olen tänne jäänyt, löytyy alkuajoista. Oli hienoa, kun mitään ei ollut valmiina, ja kaikki luotiin pikkuhiljaa.”

”Ja olihan se rankkaakin. Moni työpäivä meni mynthonilla, kun ei ehtinyt syödä!”

 

Kun työskentelee 17 vuotta mielenterveys- ja omaistyön parissa, alan osaamisesta muodostuu ainutlaatuista. Ritvalle merkittävin oivallus omaistyöstä liittyy ihmisten väliseen kohtaamiseen.

”Kun aloin miettiä, mitä kohtaamisessa oikeastaan tapahtuu, oli se minulle hirmuisen iso elämys.”

Ritvan käsitys kohtaamisesta perustuu humanistiseen ihmiskäsitykseen, kokemukselliseen oppimiseen ja dialogisuuteen. Ihmistä kohdatessa on heitettävä omat tavoitteet ja ennakko-oletukset romukoppaan.

”Ei minulla ole tukijana vastauksia, enkä pyri mihinkään. Olen vain ja kuuntelen. On todella antoisaa, kun ihminen tulee tähän, eikä minun tarvitse tietää hänestä vielä mitään.”

”Kun ihminen lähtee kertomaan asiaansa, asiaa on paljon, mutta jossain kohtaa tulee aina esiin se ydinjuttu. Sitten lähdetään yhdessä etsimään vastauksia arjen kysymyksiin. Näin tapahtuu varsinkin omaisilla, jotka ovat tulleet aiemmin törmätyksi ja tyrmätyksi monessa tilanteessa. Kun löytyykin paikka, missä saat kertoa aivan kaiken, ja joku sinua kuuntelee.”

 

FinFami Pirkanmaan toiminnassa on yhä mukana vapaaehtoisia, jotka ovat olleet tärkeänä apuna jo yhdistyksen alkuaikoina. He ovat sitoutuneet tiukasti yhdistyksen toimintaan ja tarttuvat mielellään erilaisiin tehtäviin. Mikä saa vapaaehtoiset sitoutumaan vuosi toisensa jälkeen?

”Jotkut vapaaehtoiset saattavat kokea kiitollisuuden velkaa. Että kun on jotain saanut, pitää myöskin antaa. Se on jalo ajatus, ja lähtee pyyteettömältä pohjalta”, Ritva toteaa.

”Siinäkin piilee silti omat vaaransa. Tuntuu, että vaikket jaksaisikaan, silti täytyy tehdä.”

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattorina Ritva onkin viljellyt yhteisöön ahkerasti sääntöä siitä, kuinka myös ”ei” on kokonainen lause. Jokainen tekee työtä oman jaksamisensa ja kiinnostuksensa mukaan, eikä kieltäytymistä tarvitse koskaan selitellä.

Ainoastaan kiitollisuus ei kuitenkaan Ritvan mukaan vapaaehtoisten sitoutumiseen vielä riitä. Perimmäinen syy sitoutumiseenkin löytyy kohtaamisen voimasta.

”Vapaaehtoisten on helppo tulla tänne, koska täällä me olemme ihminen ihmiselle. Kaikki olemme samanvertaisia ja samanlaisia omine elämänkokemuksinemme.”

 

Vuosien saatossa työ FinFami Pirkanmaan järjestösihteerinä on muodostunut osaksi Ritvan identiteettiä. Silti Ritva ei usko, että jäisi kaipaamaan erityisesti työtään. Vapaaehtoisia hän sen sijaan tulee ikävöimään.

”Yhdistyksen vapaaehtoiset ovat minulle kuin perhettä tai sukulaisia. Heidän kanssaan on koettu paljon. Joidenkin kanssa on jaettu myös todella henkilökohtaisia asioita.”

Yhdistyksen toiminnassa Ritva ei aio olla enää mukana eläkkeelle jäätyään, jotta puurot ja vellit eivät mene sekaisin. Sen sijaan jatkossa aikaa vietetään lastenlasten kanssa sekä liikunnan ja käsitöiden parissa.

”En usko, että minulle tulee ’APUA, mitä nyt?’ -tunnetta”, Ritva naurahtaa.

 

Teksti: Emilia Aakko
Kuva: Kaisa Hynynen

Pin It on Pinterest